Olen miettinyt lähiaikoina paljon suomalaisen koulun tilaa, opettajien ja kasvatusalan ammattilaisten hyvinvointia ja ylipäätään tätä melko vilkasta julkista keskustelua koulutuksen ja kasvatuksen ympärillä. Mainiota, että siitä puhutaan. Niin tärkeiden asioiden parissa kuitenkin ollaan, että niistä pitääkin käydä keskustelua. Mielestäni kuitenkin yksi aika oleellinen näkökulma loistaa kuitenkin poissaolollaan. Nimittäin huoltajat.

Toki heillä on paljonkin mielipiteitä koulusta, opettajista ja siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin. Ja toki on niin, että koulun tulee kantaa sille yhteiskunnallisena instituutiona kuuluva vastuunsa. Samoin kuin koulujen henkilökunnalla on lain velvoittama vastuu toimia lakien ja määräysten mukaan. Olen myös tietoinen siitä, että perheiden ja yksilöiden ongelmat ovat usein moninaisia, ylisukupolvisia ja ne ongelmat tuppaavat kerääntymään jo ennestään heikompiosaisille. Nämä myös kuormittavat monilta osin julkisen sektorin työntekijöitä. Myös palveluiden saatavuudessa on ongelmia, nepsy-perheet ovat erityisen haavoittuvassa asemassa ja esimerkiksi maahanmuuttajien kotouttamisessa ei ole välttämättä onnistuttu.

Sitä minä vaan mietin, että missä menee se raja, jossa vastuu siirtyy yksilöltä yhteiskunnalle? Miten paljon aikuisilta ihmisiltä tulisi vaatia vastuuta vaikkapa niiden omien lastensa kasvattamisesta? Onko tosiaan niin, että koulun vastuulla on hoitaa täiongelmat, opettaa alkeellisimmatkin käytöstavat ja aiheuttaa ensimmäistä kertaa lapselle tunne siitä, kun omaa tahtoaan ei saakaan läpi? Jos lasta kiusataan, se on koulun vika. Jos lapsi ei syö kouluruokaa, se on koulun vika. Siitä ei tietenkään keskustella, että kiusaajat asuvat saman kadun varrella ja vanhemmat voisivat tehdä keskenään asialle jotain. Sekin on kummaa, että mäkkäriroskalla ikänsä elänyt lapsi vieroksuu tavallista ruokaa. Ja totta kai on liikunnan opettajan syy, jos rankasti ylipainoinen oppilas ei kykene MOVE!-testin perussuorituksiin.

Lapsia ja nuoria en halua syyllistää. Ei se ole heidän vikansa, jos huoltajat ovat laistaneet vastuustaan. Sitä tässä koetan pohtia, että missä se vastuun raja menee? Mitä on kohtuullista laittaa koulun ja yhteiskunnan vastuulle ja mikä taas kuuluisi perheiden aikuisille? Väitän, että iso osa esimerkiksi nuorten kasvaneesta pahoinvoinnista johtuu juuri tämän kasvatusvastuun siirtymisestä yhä enemmän yhteiskunnan harteille, niiden läheisten aikuisten sijaan. Jos niitä lapsia on hankkinut, niin ehkä niistä pitäisi koettaa kantaa myös siihen kuuluva vastuu?

Se pitää vielä mainita, että olen itse ihan samassa veneessä muiden kanssa. Kaukana täydellisestä vanhemmasta. Virheitä on tullut tehtyä, vaikka kasvattamiseen on ehkä keskimääräistä enemmän osaamista ja ihan tutkinto sekä työkokemusta siltä saralta. Kovin korkealta en siis saarnaa. Olisiko kuitenkin niin, että meidän huoltajina pitäisi ryhdistäytyä, hoitaa lastemme kasvatus, antaa opettajille mahdollisuus olla opettajia ja tukea näin kouluissa tehtävää työtä enemmän? Sen sijaan, että suoritamme elämäämme raahaamalla lapsia harrastuksiin, himotreenaamalla ja somettamalla. Huoltajat pitäisi saada vahvemmin mukaan koulun toimintaan ja lastensa kasvattamiseen. Siitä hyötyisivät kaikki, huoltajat eniten.