Apu julkaisi 15.3.2024 jutun väitöskirjatutkija Laura Liukon tutkimuksesta otsikolla Alustava tutkimustulos suomalaiskouluista: Opettajat nöyryyttävät ja pilkkaavat oppilaita – Johtaa oppilaan aggressiivisuuteen. Kirjoitus on herättänyt tunteita ja osin aiheellistakin kritiikkiä. Se, että opettajan toiminta olisi lähes aina oppilaan häiritsevänä pidetyn käytöksen takana on aivan liian yleistävä. Ikään kuin muut oppilaat eivät toiminnallaan voisi triggeröidä tätä häiritsevää käytöstä. Puhumattakaan huoltajien roolista. Ja oppilaan omasta vastuusta, sitäkin kai voi odottaa.

Mutta kyllä, minä tunnistan itseni tuosta jutusta. Sivalsin monta kertaa oppilaita vääränlaisella huumorilla, keskitin huomioni nöyryyttävällä tavalla oppilaan myöhästymiseen tai läksyjen unohtamiseen. Käytin valta-asemaani hyväksi, kun pakotin oppilaan ottamaan hatun pois vaikka sille ei olisi ollut mitään oikeaa syytä.

“…oppilas nostettiin yllättäen koko luokan huomion keskipisteeksi, eli lapselta kysyttiin esimerkiksi vastausta, kun selvästi nähtiin, että hän ei syystä tai toisesta ollut keskittynyt toivottuun tekemiseen.”

Juu, tein tuotakin. Minulla oli myös julkisesti seinällä olevia palkitsemisjärjestelmiä, joissa “oikeanlaiset” oppilaat menestyivät ja “hankalat” eivät juuri koskaan.

Ei, en ollut keskimääräistä ilkeämpi ope. Väitän, että kaikki opettajat ovat tehneet samoja asioita kuin minä ja nuo tutkimuksessa mukana olleet. Ovatko opettajat sitten pahoja sadisteja? Eivät. Kuten minä, niin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kaikki opettajat haluavat aidosti oppilaiden parasta. Harva nöyryyttää, pilkkaa tai vittuilee tahallaan. Itse ainakin tein asioita monesti ajattelemattomuuttani. Huumori on pirun vaikea laji ja sillä voi tahtomattaankin satuttaa. Osin toimin kuten toimin siksi, koska muutkin teki ja niin “kuuluu tehdä”. Usein oma ylpeys ei antanut periksi ja kommunikoinnin sijaan jyräsin oppilaan ruotuun.

Yksi iso asia, joka loisti poissa olollaan omana opiskeluaikanani ja taitaa edelleen olla aika vähissä, on opettajan oman elämän historian, traumojen ja tunnesäätelytaitojen opiskelu. Tutustuminen itseensä, toimintatapoihinsa ja tunteisiinsa olisivat olleet itselleni äärimmäisen tärkeitä työkaluja opettajan työssä. Miksi tuon oppilaan käytös triggeröi minua? Miksi minä reagoin oppilaan uhmaan pätemällä omalla auktoriteettiasemallani? Onko säännöt oikeasti oikeudenmukaisia ja miksi vaadin niitä oppilailtani? Itse olen käynyt läpi viimeisten kahden vuoden aikana aivan valtavan kasvattavan jakson elämässäni. Vasta nyt olen siinä määrin kiinni tunteissani ja tiedostan omat traumani, että kykenen oikeasti pysähtymään ainakin välillä kommunikointiin toisen ihmisen kanssa. Sitä ennen vuorovaikutus oli hyvinkin ohutta ja yksisuuntaista.

“Oleellista on myös luoda kouluihin turvallinen työilmapiiri, jossa opettajat voivat purkaa haastavia tilanteita ja vaikeita tunteita kollegoiden ja esihenkilöiden kesken, jotta he eivät kuormittuneena kaada väsymystään oppilaiden niskaan.”

Väsymys. Ai helvetti, kuinka monta kertaa sitä tuli tehtyä noita edellä mainitsemiani asioita väsyneenä. Hermot kireällä ja henkisesti nurkkaan ahdistettuna. Kai se on aika inhimillistä, vaikka ei ammatillista olisikaan. Antaako koulun johto ja työyhteisö opettajalle tukea vai jääkö hän yksin? Onko työnohjausta saatavilla? Liian usein, jos koskaan, ei ole.

Itsereflektio. Kuinka vaikeaa onkaan myöntää toimineensa lapsellisesti, typerästi ja väärin. Pyytää oppilaalta anteeksi, keskustella määräämisen sijaan ja olla itsekin heikko sekä apua tarvitseva. Ne eivät ole epäammatillisuutta vaan parasta esimerkkiä oppilaille. Sekä parasta lääkettä ennen kaikkea itselleen. Ja siirtovaikutukset työelämästä pari- ja ihmissuhteisiin ovat äärimmäisen myönteisiä.

Todettakoon vielä loppuun, että opettajan työssäni tein valtavan paljon hyviä asioita. Autoin oppimaan, rohkaisin, lohdutin, sain kannustettua oppilaita, nauroimme yhdessä ja käytiin monia tiukkojakin, mutta asiallisia keskusteluja. Ja näin tekee tällä hetkellä myös muut opettajat. Nuo yleensä ajattelemattomat negatiiviset teot ovat vain pieni murto-osa opettajien teoista. Väärin ne ovat, mutta liikaa niillekään ei saa antaa painoarvoa.

Terveisin entinen hyväpaha opettaja ja nykyinen virkamies a.k.a. Verkkopedagogi