(Julkaistu alun perin LinkedInissä 2019)

Olen jo pitkään ajatellut kirjoittavani melko henkilökohtaisesta aiheesta. Eli diippiä shittiä luvassa. Kerron syistä, miksi olin pitkään heikon itsetunnon omaava suorittaja, joka vähätteli itseään ja osaamistaan. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetusta henkisestä väkivallasta ja sen vaikutuksista aikuisuuteen saakka ajattelin kirjoitella. Asia, josta en ole juuri omalta kohdaltani julkisesti puhunut. Iso mies kun ei tällaisista lähde valittamaan. Eikä se haukku kuulemma tee haavaa, joten turha siitä on mitään kitistä. 

Minua kiusattiin eli siis kohdeltiin väkivaltaisesti koulussa ja harrastuksissa kolmannelta luokalta lukioon saakka. Ison kokoni ja jonkinlaisen urheilullisuuden ansiosta säästyin fyysisiltä väkivallalta. Eivät luuserit uskaltaneet, kun olisi oma status saattanut heikentyä tappiosta. Sen sijaan ulkonäköni, vaatteeni, perheeni ja kiinnostuksen kohteeni olivat aikalailla vapaata riistaa. Perheeni oli uskovainen, monilapsinen ja meillä oli autona “Jeesus-bussi”. Helppo ja mehevä aihe syrjiä 90-luvun Pieksämäellä. Perheestäni tuli minulle voimavaran sijaan häpeän aihe. Minulla oli yläkoulussa finnejä naamassa. Ei edes kovin paljoa, mutta tarpeeksi. Tästä opin, että olen aivan “v**** ruma pizzanaama”. Olin hyvä koulussa, joten totta kai sain kuulla siitä. Kun samaan soppaan lisättiin perheeni tiukka uskonnollisuus, joka rajasi pois monia minua kiinnostavia asioita, kuten rock-musiikin, jäin aikalailla yksin rimpuilemaan. Salaa toki soittelin kitaralla Nirvanan riffejä, mutta bändiharrastus oli käytännössä mahdoton ajatus. Tämä viehtymys rockiin oli tietenkin syntiä ja lisäsi syyllisyyden tunnetta ja kokemusta siitä, että minussa pitää olla jotain vikaa. Tai ehkä tuo väkivalta on rangaistus siitä, kun soitan salaa maailmallista musiikkia. Aika hiton typeriä ajatuksia nyt jälkikäteen mietittynä, mutta silloin niitä kelasi ihan tosissaan. Ja tietenkin tähän keitokseen omalla kohdallani sekoittui vielä luontainen ujouteni ja introvertti luonne. Mahtava yhdistelmä.

Kaikenlainen väkivalta on siinä mielessä erittäinkin persiistä, että sen vaikutukset eivät jää todellakaan siihen tilanteeseen. Se on vähän niin kuin akne. Itse et sille mitään voi, mutta arvet jäävät loppuiäksi. Eikä kerran rutistettua paperia saa enää täysin sileäksi, vaikka mitä tekisi. Miten kiusaaminen sitten näkyy minussa nykyisin, tällaisessa kaljuuntuvassa keski-ikäisessä ja keskiluokkaisessa isämiehessä? Minuun on väkivallan seurauksena juurtunut joitakin ajatusmalleja, joista ei meinaa päästä millään eroon. Niistä on paljon haittaa niin työelämässä kuin muutenkin.

1.  Pidän edelleen itseäni rumana. Tiedän, ettei se ole totta, mutta kerran rutisteltua minäkuvaa ei meinaa saada takaisin ehjäksi. Ei edes ajan kanssa. Onnekseni minulla on ollut ja on terveitä ihmissuhteita, joiden ansiosta olen eheytynyt erittäin paljon tässä asiassa. 
2. Toisekseen opin häpeämään. Itseäni ja läheisiäni. Tämä näkyy nykyisin oman osaamiseni vähättelynä ja siinä, että en uskalla sanoa ajatuksiani ääneen. Se Pieksämäen yläkoulun mopopoikaringin pilkallinen nauru ei meinaa lähteä korvista millään. Tai sen takarivissä kuiskivan kusipään pilkka, kun ainoana luokalta sain uskonnon kokeesta kympin. Häpeällistä se oli saada hyvä numero, ei suinkaan hienoa. 
3. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Kyllä ne kohta huomaavat, että olen outo ja käskevät tämän ruman molopään painua helvettiin pilaamasta maisemaa. Siksi sitä joskus istuu mieluummin yksin ruokapöytään, kuin ottaa riskin pilkatuksi joutumisesta. 
4. Oikeastaan ainoa asia, jolla sain hyväksyntää, oli toisia hyödyttävä suorittaminen. Ryhmätöissä ja joukkuepeleissä kelpasin mukaan, sillä hyvällä suorittamisella saatoin joskus jopa tuntea kuuluvani porukkaan. Tämä toimintamalli on seurannut minua työelämään. Tuloksena tästä on ollut, yllätys yllätys, työuupumusta.
5. Opettajana pahin asia oli se, että jos on kykenemätön arvostamaan itseään, ei sitä arvostamista kykene välttämättä välittämään oppilaillekaan. Kun itse suorittaa, sitä vaatii myös muilta. Jopa oppilailta. Muutenkin tämä piirre ihmissuhteissa ja ihmissuhdeammateissa on äärimmäisen myrkyllinen. Jokainen kaipaa hyväksyntää sellaisena kuin on.

Olen omasta mielestäni päässyt näiden asioiden kanssa melko pitkälle ja sinuiksi itseni kanssa. Kirjoittaminen omista kokemuksista on uusi askel ja terapiaa, josta toivon olevan hyötyä myös muille. Tiedän, etten ole ainoa nuoruusajan väkivallasta aikuisenakin kärsivä. Se mitä itse olen yrittänyt opetella, on armollisuus itseä kohtaan. Olen ihan tarpeeksi hyvä ja ihmiset saattavat pitää minusta muutenkin, kuin pelkän suorittamisen ja työpanoksen takia. Eikä kokemani väkivalta ollut minun syytäni. Minussa ei ole mitään vikaa, jonka takia minua sietikin kohdella väärin. Samoin yritän muistaa ihmisiä kohdatessani, että heillä voi olla samoja arpia kuin itsellänikin. Ulkoisesti menestynyt saattaa olla sisäisesti repaleinen suorittaja. Ja viimeisen päälle timmin kropan omaava “pinnallinen barbi” voi kärsiä huonosta itsetunnosta. Ja kaltaiseni jyrmy, kalju ja tatuoitu suomalaismies voi olla oikeasti herkkä ja ujo yksilö, jolle kaljusta kettuilu saattaa tuntua oikeasti pahalta. 

Koitetaan siis kohdata toisemme yksilöinä ja ymmärtää ihmisten outouksia. Jokainen meistä kantaa mukanaan menneisyyttään. Pahinta mitä voi tehdä, on lokeroida ihminen ulkonäön tai käytöksen mukaan tietynlaiseksi. Tässä on haaste ennen kaikkea rekrytoijille ja johtajille. Miten saada se työntekijän joskus tukahdutettu potentiaali ja itsevarmuus paremmin esille? Tai nähdä nopeassa haastattelutilanteessa ihmisen läpi siihen oikeaan ihmiseen ulkokuoren alla? Ja ennen kaikkea miten sen ylitehokkaan suorittajan voisi saada ajattelemaan itsestään myönteisemmin? Mielestäni erittäin hyviä kysymyksiä, joista kaipaisin lisää keskustelua. Samoin kuin tietysti kiusaamiskokemusten vaikutuksista aikuisuuteen.

Aivan äärimmäisen mukavaa elämän jatkoa kaiklle! Peace and love!

Lisäys 2024: Syvällisiä olen aikanaan pohtinut. On mahtava huomata, että vaikka pystyn edelleen näihin ajatuksiin samaistumaan, niin tosi paljon tuon jälkeen tapahtunut muutosta parempaan. Terapia, kirjat, podcastit, lukemattomat keskustelut ihanien ihmisten kanssa ja oma pohdinta vievät eteenpäin. Suosittelen ihan jokaiselle.