Pari lausetta ja muutama minuutti siihen tarvittiin. Tiesin, että tästä tulee vaikea lukuvuosi. Jo entuudestaan isoon ja kohtuullisen haastavaan luokkaan saapui uusi oppilas. Kaiken sen lukuvuoden alkuhässäkän keskellä en ehtinyt ja tajunnut tutustua hänen taustoihin tarkemmin. Enkä saanut kyllä minkäänlaista tukeakaan siihen. Toki tapasin vanhemmat, mutta he eivät juuri taustoja kertoneet. Näin tuen päätökset, mutta en saanut minkäänlaista lisäapua luokkaani. Ei sitä ollut ennen sitäkään juuri lainkaan. Käytännössä vain minä ja oppilaat.

Luokkani oppilaan huoltaja kuitenkin tiesi tämän uuden oppilaan ja hänen maineensa jo entuudestaan. Oli puhunut hänestä sitten lapselleen, eikä mitenkään positiivisesti. Tämä sama tieto levisi sitten koko luokkani keskuuteen. Eli uusi oppilas tuli luokkaani jo valmiiksi leimattuna, outona, ylivilkkaana, ärsyttävänä. Häirikkönä.

En minä tuolloin ymmärtänyt vetää omia rajojani opettajana. Että perkele, en mä pärjää tämän kokonaisuuden kanssa, apua tänne nyt heti! Tarvitsen koulutusta neurokirjon oppilaiden kohtaamiseen! Työnohjausta! En osaa, en kykene! Niinpä minä tein, kuten olin tehnyt aina ennenkin. Yritin selviytyä. Tein mielestäni hyviä asioita, loin erilaisia palkintojärjestelmiä, joissa jokainen pystyi onnistumaan. Katsoin tietynlaista toimintaa, unohteluja ja myöhästelyjä läpi sormieni parhaani mukaan. Koetin olla positiivinen enkä merkinnyt lähellekään kaikkea Wilmaan, mitä olisi pitänyt. Ymmärsin kuitenkin sen verran, ettei tämä oppilas tehnyt noita asioita tahallaan. Sain selville, että hänellä on lääkitys, eikä sitä muisteta aina kotona hänelle antaa. Se auttoi monessa asiassa. Tehtiin ryhmäytymisharjoituksia, pidettiin palavereja. Kyllä mä parhaani koetin tehdä syrjimisen loppumiseksi, kaverisuhteiden parantamiseksi ja opiskelurauhan saamiseksi luokkaan.

Mutta. Olin myös aivan liian ehdoton. Yritin joskus laittaa häntä kuriin ja järjestykseen koko luokan edessä. Kannoin parikin kertaa pois luokasta, kun hän “melttasi” ja homma meni aivan yli. Syytin itseäni ja syytin tuota oppilasta. Mä oon aivan paska opettaja, kun en pärjää ja osaa! Ja tuo oppilas herätti minussa pahimmillaan välillä niin primitiviisiä tunteita, että en niistä edes tohdi kertoa. Hävettää. Ikinä en kuitenkaan huutanut, sen verran minulla oli itsesäätelytaitoja ammatillisesti. Kotona sitten räjähtelin senkin edestä.

Kaiken tämän keskellä oli kuitenkin lapsi. Erityinen monella tapaa ja syytön tilanteeseen. Jo lähtökohdiltaan vaikeassa asemassa, leimattuna häiriköksi. Opettajien silmissä hankala, kun häiritsee opetusta. Aistien ylikuormittuessa hyvinkin vaativa, pulpetin alla kippurassa makaava ja kirosanoja huutava. Opeta siinä sitten muuta luokkaa, kun osa itkee ja pelkää, osa vaan katsoo silmät pyöreinä menoa.

En minä silloin ymmärtänyt tarpeeksi hyvin neurokirjon oppilaiden tarpeita ja haasteita neurotyypillisille suunnitelluissa ympäristöissä ja pedagogiikassa. En vaan osannut. En ollut saanut tähän oppeja OKL:sta tai uran aikana. Koulun tukimuodot oli viedä oppilas rehtorin kansliaan rauhoittumaan tai soittaa huoltajille, että hakevat lapsensa pois. Joskus harvoin joku ohjaajista oli vapaana ja tuli auttelemaan luokkaan. Erityisopettaja oli käytettävissä vain parin tunnin ajan viikossa. Eipä tuolla pitkälle pötkitty.

Se mikä minua tässä eniten surettaa, on tuo lapsi. Ja lukuiset samassa tilanteessa olevat lapset tänä päivänä. Samoin ne monet opettajat, jotka käyvät läpi lähes päivittäin samoja erittäin kuluttavia tunteita, joita itse kelasin. Ei tuo ole kenenkään etu, että vahvaa tukea, rauhallista ympäristöä ja pienryhmää tarviseva lapsi heitetään yleisopetuksen luokkaan. Se on äärimmäisen julmaa ja lyhytnäköistä säästämistä, joka aiheuttaa suurta inhimillistä kärsimystä. Opettaja voi tarvittaessa vaihtaa alaa, kuten itsekin tein. Oppilas sen sijaan joutuu elämään tuossa tilanteessa vuosiakin, kärsien seurauksista kenties loppuelämänsä ajan. Onko tämä toimintaa, josta sivistysvaltioksi itseään kutsuva Suomi voi ylpeillä? Ei.

Samalla olen hyvin tietoinen siitä, että inkluusio on äärimmäisen tärkeä arvo, josta meidän pitää pitää kiinni. Jokaisella tulee olla oikeus saada kasvaa ja kehittyä yhdessä muiden kanssa. Mutta oikein tuettuna, tarvittaessa pienryhmässä tai vaikkapa sairaalakoulussa. Se on sekä yksilön itsensä, muiden koululaisten että koulujen henkilökunnan etu. Inkluusio maksaa, mutta näkisin lasten ja nuorten olevan niin hyvä sijoitus, että nuo rahat kannattaisi ehdottomasti jostain kaivaa.