(huom! Tämä blogiteksti sisältää paljon neuronormatiivisia oletuksia esimerkiksi ihmisten kyvystä lukea näikin pitkiä tekstejä keskittyneesti ja ajatuksen kanssa loppuun saakka.)

Koulu on instituutiona vahva, arvostettu ja sillä on paljon valtaa muokata ihmisten ajatuksia sekä käsityksiä. Yksi paljon ihmisten ja koko yhteiskunnan toimintaan vaikuttavista ajatusmalleista on koululaitoksen käsitys neuronormatiivisuudesta. Koulu osaltaan toisintaa, kasvattaa ja siirtää seuraaville sukupolville ajatusta siitä, mitä on “Vallitseva tieto ja kokemusmaailma siitä, mitä kulttuurissa pidetään “normaalina.“ (Neurokirjon sanasto)

Haluan nostaa muutaman näkökulman siihen, miksi neuronormatiivinen toiminta kouluissa on monella tapaa haitallista, mistä se ehkäpä johtuu ja miten siitä voisi tulla tietoisemmaksi.

Normit näkyvät kouluarjessa monin eri tavoin. Miten oppitunnilla kuuluu toimia ja käyttäytyä? Saako kokeisiin lisäaikaa tai apuvälineitä? Voiko ruokalassa puhua ja nauraa? Pitääkö kätellessä katsoa silmiin ja saako pipoa pitää päässä sisällä? Normeja on lukemattomia, niillä on sukupolvien aikana vahvistettua painoarvoa (“minunkin nuoruudessa oltiin hiljaa ja kuunneltiin”) sekä totta kai lainsäädännön tuki.

Ensimmäinen huomio. Jos olet neuropsykiatrisesti “normaali”, näiden normien eli normaaleiksi koettujen asioiden noudattaminen on sinulle helppoa tai ainakin kohtalaisen helppoa. Jos taas et mahdu neuronormien sisään, näiden tapojen, oletuksien ja historiasta kumpuvien sääntöjen noudattaminen on vaikeampaa, joskus jopa mahdotonta. Tämä vie energiaa, vaikeuttaa oppimista, heikentää sosiaalista asemaa ja, no tekee elämästä kaikin puolin raskaampaa. Normien rikkomisesta seuraa usein myös rangaistuksia, monesti sosiaalisia. Sinua pidetään vääränlaisena, outona ja hankalana. Nämä sosiaaliset rangaistukset ovat ehkä niitä kaikkein julmimpia ja elämään pitkällä aikavälillä eniten negatiivisesti vaikuttavia. Jatkuvat kasvatuskeskustelut, jälki-istunnot ja negatiiviset merkinnät latistavat aivan takuuvarmasti itsetuntoa ja muokkaavat minäkuvaa negatiiviseksi. Viimeistään aikuisena näistä maksetaan kovaa hintaa esimerkiksi korkeamman syrjäytymisriskin ja masennukseen sairastumisen muodossa.

Lisäksi on pakko todeta, että koulut ovat myös ympäristönä hyvin neuroesteellisiä. Valot, äänet, tilaratkaisut yms. on mietitty valitettavan usein neuronormien mukaan ja rahan sanelemina. Mutta millaista on oppia ympäristössä, jossa joudut jatkuvasti sietämään vääränlaista äänimaisemaa, kirkkaita valoja tai liian kirjavia seiniä? Käyttämään voimavaroja asioihin, joita muut eivät edes noteeraa? Raskastahan se on ja pahentaa negatiivista kierrettä.

Toinen huomio. Opettajat ja koulun henkilökunta ylipäätään on hyvin usein näihin neuronormeihin hyvin sopivia. Heidän elämään nämä normit ovat sopineet ja oppimista tukeneet. Ne tuntuvat turvallisilta ja siksi niitä on järkevää toisintaa omassa työssäkin. Tämä on täysin luonnollista ja ymmärrettävää. Näin minä itsekin tein monilta osin, vaikka en kovin neurotyypillinen ihminen olekaan. On hyvien tapojen mukaista katsoa toista silmiin, kun puhutaan. Jonossa seisotaan suorassa. Pipo otetaan päästä pois sisätiloissa. Kyllä iso oppilas jaksaa keskittyä 45 minuuttia ja antaa toisille työrauhan. Vasta kun tutustuin enemmän neuroteemaan, näiden vaatimuksien monenlainen järjettömyys avautui. Nyt moni asia nolottaa. Miksi minun piti vääntää siitä piposta oppilaan kanssa, joka selvästikin tarvitsi sitä blokatakseen aistiärsykkeitä luokassa ja sai siitä turvaa ahdistukseensa?

Ja kyllähän nämä neuronormit ovat jo monella tapaa purkautuneet suomalaisissa kouluissa, mikä on hyvä asia. On paljon erilaisia tukitoimia, apuvälineitä ja jopa rakenteellisia joustoja. Sosiaaliset normit tuntuvat olevan vaikeimmin muutettavissa. Sen kuulee hyvin julkisessa keskustelussa, jossa vedotaan herkästi “vanhoihin hyviin aikoihin”, ilman minkäänlaista ymmärrystä neuromoninaisuudesta ja -normeista.

Neuronormien purkutalkoot on sellainen projekti, johon haluan lähteä mukaan. Olkoon tämä blogiteksti ensimmäinen askel siihen suuntaan. Huomaan myös, että tässä jäivät käsittelemättä esimerkiksi sukupuolinormit, jotka vaikuttavat todella paljon siihen, mitä keneltäkin odotetaan ja miten neuronormatiivinen toiminta nähdään sukupuolen kautta.