Opettajalta on taas tullut viesti. “Lapsenne on jälleen lyönyt päänsä oven karmiin. Vaikka on sovittu, että hänen pitää muistaa kumartua, koska on niin epätyypillisen pitkä. Tulkaa hakemaan hänet pois koulusta, lapsi ei ole koulukuntoinen.”

Oletko keskimääräistä pidempi tai lyhyempi? Oletko saanut kuulla kommentteja pituudestasi? Verrataanko sinua johonkin toiseen pituuden perusteella? Tai että “olet noin pitkä koska onhan nuo vanhempasikin aikamoisia hongankolistajia.” Vielä pahempi, jos olet perheessäsi poikkeus. “Kun ihan normaalin pituisia sen vanhemmatkin ovat, miten lapsesta onkin tullut tuollainen hukkapätkä?”

Ajattele yhteiskuntaa, jossa ihmisen pituus olisi lääketieteen arvovallalla normitettu. Ja kaikki sen määritelmän yli tai alle jäävät olisivat “pituusepätyypillisiä”, “pätkiä”, “hujoppeja”, “haastavan pituisia oppilaita”, “pituuskasvuhäiriöisiä” ja niin edelleen. Jossain osassa Suomea poikkeuksellisen pitkille pojille annettaisiin diagnooseja ja määrättäisiin lääkkeitä, välillä vähän kevyinkin perustein.

Opettajat puhuisivat pituushäiriköistä luokassaan ja inkluusiota kauhisteltaisiin korkeinta poliittista johtoa myöten, “koska pituusepätyypilliset pilaavat suomalaislasten oppimisen ja arvokkaan koululaitoksemme.” Jos pituusepätyypillinen oppilas ei ylety ottamaan kunnolla ruokaa linjastolta, häntä auttamisen sijaan rangaistaisiin tästä. Ja totta kai näiden lasten vanhemmat ovat huonoja vanhempia, koska eivät ole asettaneet mitään rajoja lapsensa liialliselle tai liian vähäiselle pituuskasvulle.

Tällaisessa yhteiskunnassa elää tällä hetkellä tuhansia “neuroepätyypillisiä”, “nepsyjä”, “haastavasti käyttäytyviä” ja “neuropsykiatrisen häiriödiagnoosin” saaneita lapsia, nuoria sekä aikuisia. Ominaisuuksia, joille he itse eivät voi mitään, pilkataan, väheksytään ja toiseutetaan. Ihmetellään perheitä, kun se isäkin oli niin levoton ja haastava. Kouluissa usein valitettavasti rangaistaan sen sijaan, että autettaisiin. Tai auttaminenkin on monesti enemmän holhoavaa paremmin tietämistä, kuin aitoa haasteiden ratkomista yhdessä.

Enkä minä tässä väheksy lääketiedettä tai diagnooseja. Haluan vain herätellä ajattelemaan asioita edes vähän eri näkökulmasta. Saitte varmaan kiinni pituusvertauksesta? Sitä, että onko ongelmana enemmänkin yhteiskunnan normit ja rakenteet sekä ihmisten asenteet, vai neurovähemmistön ihmiset? Lääkkeillä on paikkansa, mutta voisiko ympäristöä ja kulttuuria muuttaa niin, että useampi meistä ihan kaikista voisi elää oman itsensä näköistä elämää? Ilman tarvetta maskata ja tunnetta siitä, että vääränlainen, tyhmä ja häirikkö. Ettei “normaalin” esittäminen uuvuttaisi ja pahimmillaan aiheuttaisi masennusta sekä muita vakavia oireita.