Minun elämä on ollut ja on pääosin hyvää. Tämä kirjoitus ei ole vinkumista, kitinää tai oman vastuun pakoilua. Ei se, että on jokin diagnoosi neuropsykiatrisesta häiriöstä , saa olla syypää kaikkiin ihan omiin mokiin. Totta kai se selittää ja vaikuttaa asioihin, mutta se ei anna kenellekään aikuiselle vastuuvapautta oman elämänsä suhteen. Ehkä tämä kirjoitus on enemmänkin ihmettelyä ja sen toteamista, että onneksi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja että minä olen ollut kuitenkin todella onnekas monella tapaa.

Minusta on aina tuntunut siltä, että kaiken tekemiseni taustalla on jokin taustasurina, jota ei saa pois päältä. Kuin sellainen räpsyvä televisioruutu, että kaikesta saa kyllä selvää, mutta vähän on hankala keskittyä itse asiaan. Tai saa sen räpsymisen pois päältä aina hetkiseksi. Kovalla treenillä, alkoholilla, shoppailulla, musiikilla ja totta kai älylaitteilla sekä sosiaalisella medialla. Eli siis dopamiinilla. On ehkä vähän absurdia sanoa, että nämä riskitekijät eivät ole kohdallani päässeet pahoiksi, kiitos kokemani uskonnollisen väkivallan ja koulukiusaamisen. Se, että alkoholi ja muut päihteet olivat yksiselitteisesti kielletty, oli oikeasti suojaava tekijä. Samoin se, että olin sosiaalinen hylkiö, suojasi myös siltä huonolta seuralta. Ei tullut ylilyöntejä, ei ollut tarvetta sopeutua joukkoon. Oli selkeä identeetti uskovaisena. Riitti, että näytteli sen roolin riittävän hyvin. Totta kai noista on tullut myös vahinkoa, mutta kyllä ne myös suojasivat monelta ehkä vielä vahingollisemmalta asialta. Suojaavia tekijöitä olivat myös hyvä koulumenestys, kiltteys sekä urheilullisuus. En kapinoinut vaan mukauduin ja sain hyvää palautetta osaamisestani koulussa.

Muutos ja muuttaminen. Pysähtyä ei saa, koska se on tylsää. Aina vaan uusia projekteja töissä, muuttoja, uusia harrastuksia, lyhytjänteistä talousajattelua, äkillisiä isoja päätöksiä ja niiden perumisia. Näistä huolimatta olen suorittanut maisterin tutkinnon, olen vakituisessa todella hyvässä työssä, lapsillani on mielestäni ollut ihan turvallinen ja hyvä elämä sekä tärkeimmät ihmissuhteeni ovat kunnossa. Ei siis periaatteessa mitään valittamista. Mutta taustalla koko ajan se ajatus, että entä jos? Jos elämä ei olisikaan ollut jatkuvaa moniajoa? Olisiko sitä kenties elänyt tasaisempaa elämää ja kenties säästynyt parilta uupumusjaksolta? Olisinko kehittynyt jossain ihan oikeaksi asiantuntijaksi? Menisikö taloudellisesti paremmin? Joo, sinänsä turhaa jossittelua, mutta näitä sitä on miettinyt lähiaikoina aika paljon. Opiksi tästä kaikesta ainakin voi ottaa. Olen aina ollut kateellinen ihmisille, jotka tekevät järkeviä ratkaisuja. Asuvat kodissaan pitkään ja säästävät. Ajavat ensin vanhalla autolla ja kun on oikeasti varaa, ostavat uudemman. Tylsää, mutta siihen pyrin jatkossa itsekin.

Elämäni on ollut sellaista puolihuolimatonta räiskimistä sinne sun tänne. Ainakin tuntuu siltä, että en ole keskittynyt kunnolla juuri mihinkään. Luokanopen opinnot tein muiden töiden ohella. Luokanopettajan työtä tein lähes sivutyönä, kun muita projekteja oli niin paljon koko ajan päällä. Siitä olen kantanut huonoa omaatuntoa, että en ollut varmastikaan se kaikkein läsnäolevin opettaja. En ole sitä varmasti ollut myöskään isänä. Miten olisin voinutkaan olla, kun mieli on koko ajan suunnitellut jo seuraavia kiinnostavia siirtoja? Vai puhuuko tässä nyt se äärikriittinen puoleni minusta? Tiedättekö sen, joka ei ole koskaan tyytyväinen? Vaatii ja kritisoi, vaikka muut ihmiset kehuvat ja ihmettelevät, kuinka aikaansaava ja taitava olet.

Vastapainona tälle kaikella olen mielestäni kokenut ihan huikeita asioita, koska olen ollut aktiivinen ja rohkea., innovatiivinen pelle peloton. Työmatkat, mielenkiintoiset projektit, elämänkokemukset matkoilla ja harrastuksissa. Hienoja ihmisiä ja huikeita keikkoja. Pelikaverit, pelimatkat, taklaukset, mustat silmät sekä voitot ja tappiot. Uusi ura luokanopen hommien jälkeen. Upeat lapset ja kaunis koti sekä ihana kumppani. Olen hyvässä kunnossa ja odotan jo innolla uutta rugbykautta matkoineeen sekä peleineen. Onhan tuossa paljon, josta iloita.

Jos tämä mun tarina tuntui jossain määrin tutulta varsinkin tuon levottomuuden ja keskittymiskyvyttömyyden osalta, niin kannattaa pohtia myös neuromoninaisuusnäkökulmaa. Voisiko sinunkin elämänpolkua taustoittaa se surina, joka häiritsee ja tekee levottomaksi? Ehkä, ehkä ei. Mutta kannattaa se selvittää. Ainakin itselle adhd-diagnoosi on antanut paljon selityksiä. Ei se vastuuta poista, mutta auttaa hahmottamaan kokonaisuutta. Että en minä ole täysin tyhmä, laiska ja saamaton. Ainakaan aina. Olen Simo, olen ADHD, olen juuri täydellinen.