Olen Simo ja minulla on todettu aikuisiällä ADHD. Vietin yli 40 vuotta elämästäni oikeastaan ajattelematta koskaan, että tuo aakkosyhdistelmä voisi olla minun elämääni valtavasti vaikuttanut positiivinen voima. Ja samalla elämääni lamauttanut häiriö. Vasta reilu puoli vuotta sitten asiat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen, hakeuduin tutkimuksiin ja jokunen aika sitten sain diagnoosin. Valmistuin aikoinaan luokanopettajaksi ja toimin opettajana hieman vajaa 10 vuotta, ennen kuin siirryin muihin opetusalan töihin. Kirjoitan tässä blogitekstissä raa’an rehellistä pohdintaa siitä, miten (diagnosoimaton) ADHD oman kokemukseni mukaan vaikutti työhöni opettajana ja myös muuhun elämääni. Kai työelämäkin on osa elämän kokonaisuutta, vaikea niitä täysin toisistaan erottaa.

Yleisiä huomioita ADHD:sta ja neurovähemmistöistä

En ole asiantuntija eikä minulla ole lääketieteellistä koulutusta. Seuraavat huomiot ovatkin omiin kokemuksiini ja itseopiskeluun pohjautuvaa ajattelua, ei mitään ehdotonta faktaa. Saatan olla jostakin eri mieltä itsekin jonkun ajan kuluttua.

Opetusalalla tiedetään hämmentävän vähän neurokirjon asioista. Termistö, ajattelutavat ja ihan perustieto ovat yllättävän hakusessa. Omina opiskeluaikoina 2000-luvulla näistä ei juuri puhuttu, mutta ei ilmeisesti puhuta vieläkään. Opettajien uran aikainen täydennyskoulutus taas on hyvin satunnaista ja heikosti järjestäytynyttä. Ne, joita asia kiinnostaa, tietävät paljon ja kouluttautuvat. Liian monilla opettajilla taas tieto perustuu vahvasti stereotypioihin sekä maalaisjärkeen. Niin se oli itselläkin aikoinaan. En mä vaan tiennyt miten kohdata oppilaita, jotka kuuluivat johonkin neurovähemmistöön. Tässä olisi kansallisella tasolla heräämisen paikka. Väitän, että tähän puuttumalla ratkaistaisiin isoja nykyistä koulumaailmaa vaivaavista ongelmista. Opettajien osaamisen parantaminen neurokirjon asioista kun auttaisi lasten ja nuorten lisäksi heitä itseään sekä työyhteisöjä.

Eri neurovähemmistöihin kuuluu noin 10% väestöstä, eli tavallisen kokoiseen oppilasryhmään suhteutettuna 2-3 oppilasta. Tämä on todella iso määrä. Neurovähemmistöön kuuluminen altistaa monille negatiivisille liitännäisilmiöille, kuten kiusatuksi tulemiselle, alisuoriutumiselle, masennukselle, sosiaalisille ongelmille, päihdeongelmille sekä myöhemmin vaikeuksiin työelämässä. Nämähän eivät siis ole sen neurovähemmistöön kuuluvan lapsen, nuoren tai aikuisen vika, vaan jäykkien rakenteiden, ahtaiden normien ja suoranaisen tietämättömyyden aiheuttamia valtavan surullisia ilmiöitä. Tämä onkin yksi suurimmista koko yhteiskuntaa koskevista ihmisoikeuskysymyksistä.

Oletteko muuten koskaan ajatelleet, että miten valtavan suuri osuus oppimisen tuen palavereista, kanteluista, jälki-istunnoista, lastensuojeluilmoituksista ja kasvatuskeskusteluista koskevat neurovähemmistöjen oppilaita? Heidän yliedustus näissä on valtava. Ja se on väärin.

Stereotypiat. Ne kyllä pohjautuvat todellisuuteen, mutta samalla typistävät todellisuuden vaarallisen kapeaksi. ADHD ei ole useinkaan päätöntä metelöintiä, tappelemista ja levotonta juoksemista ympäri luokkaa. Se on usein myös sisäistä myllerrystä, hajamielisyyttä, vaikeutta kuunnella ohjeita. Ei ole myöskään olemassa tyttöjen ja poikien ADHD:ta. Vaikka tytöillä ADHD ilmeneekin enemmän hiljaisena ja sisäänpäin kääntyneenä hämmennyksenä, kyse on enemmänkin kulttuurisista normeista. Siksi ADHD tytöillä on vaikeampaa huomana ja usein myös jollain tavalla koko elämän mittakaavassa vahingollisempaa. Pojilla ADHD ilmenee ja pääsee esiin yleensä fyysisenä levottomuutena ja on sen takia helpompaa huomata. Tytöillä ADHD onkin vielä vahvasti alidiagnosoitu.

Yhteistä lähes kaikille ADHD-ihmisille ja muihin neurovähemmistöihin kuuluville on sen sijaan kokemus ulkopuolisuudesta, itsensä pitämisestä jollain tavalla vääränlaisena, maskaaminen ja uupuminen. Masennus on myös yleinen liitännäissairaus, samoin erilaiset syömishäiriöt. Näistä huolimatta moni neurovähemmistöön kuuluva pärjää elämässään mainiosti, ei minullakaan ole valittamista. ADHD ei tietenkään ole pelkkää kärsimystä, mutta ei se ole mikään erityinen supervoimakaan. Asian liiallinen pumpuliin kääriminen on äärimmäisen haitallista.

ADHD ja opehommat

Luokanopettajan työstä saa dopamiinia!! Sitä taikalientä, jota ADHD-ihmisen aivot halajavat. On tapahtumaa, meteliä ja vilskettä. Voit tehdä vähän sitä ja tätä, reagoida nopeasti. Aina löytyy joku kiinnostava projekti, hanke tai kehittäjäryhmä, johon voit hypätä mukaan! Minulla oli pahimmillaan perustyön lisäksi tulilla kolme eri hanketta ja muutama erikoisvastuu oman koulun ja kunnan sisällä. Lisäksi koulutin opettajia digiasioissa ympäri Suomen. Sain palkkaa viidestä eri paikasta samaan aikaan. Ja hitto, kun minä nautin! Ja perkele, kun minä väsyin… Olin loppuaikoina täysin kyvytön kohtaamaan oppilaita, kyyninen paskaläjä ja pakenin väsymystäni uusiin projekteihin ja työmatkoihin. Ei tämä tietenkään ole vain ADHD:sta johtuvaa. Koulumaailmassa on paljon ongelmia, jotka väsyttävät kaikenlaisia opettajia ja ajavat heitä joko sairaslomalle tai muihin hommiin. Näistä ajatuksistani voit lukea lisää tämän linkin kautta. Lisäksi pohdin tässä blogitekstissä inkluusiota ja sen varjolla tehtyä ihmiskoetta.

Kyllä, olihan tuo säntäily ihan typerää. Kynttilän polttamista molemmista päistä. Mutta tuota ADHD on. Taukoamatonta surinaa päässä, ideoita ja menemistä. On tietyllä tavalla pakko tehdä jotain, muuten kyllästyy ja turhautuu. Rutiinit ovat pakkopullaa ja tylsiä juttuja välttelee viimeiseen saakka. Siksi onkin paljon mieluisampaa kehittää, suunnitella ja touhuta aina vain uutta. Minullekin löytyi aina jotain aloitettavaa, jonka muut sitten saivat hoitaa loppuun. Innostuin uusista opetusmenetelmistä, monialaisista projekteista, tietotekniikan mahdollisuuksista, opetussuunnitelman uudistuksesta.

Jälkeen päin olen huomannut myös sen, kuinka äärettömän kuormittavia työympäristöjä koulut ovat. Ne ovat kaukana neuroesteettömyydestä. Kirkkaita valoja, kaikuvia käytäviä, ympäriinsä sinkoilevia ja kiljuvia ipanoita, jatkuvaa aivotyön keskeytymistä ja tarkkaavuuden suuntaamista muualle kuin oli ajatellut. ADHD on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Siksi se on niin pirullinen yhdistelmä opettajan työssä.

Kuvittele kuminauha, jonka toinen pää on aktiivisuus ja toisen tarkkaavuus. Näitä molempia venytetään varsinkin opettajan duunissa äärimmilleen. On hankalaa säädellä aktiivisuuttaan ja se on jatkuvasti ylikierroksilla. Samaan aikaan joudut vielä ponnistelemaan jatkuvasti tarkkaavaisuutesi kanssa, on paine kova. Minulla tuo kuminauha räpsähti rikki ja päätin, että oman ja läheisten hyvinvoinnin takia on parempi hakeutua muihin hommiin. Onneksi uskalsin ottaa tuon askeleen. Vaikka periaatteessa sama meno jatkui uudessa työssä, oli työympäristö muutoin niin paljon vähemmän kuormittava, että vastaavia ongelmia ei ole juuri ollut. Eli tarkkaavuuden osalta tuo kuminauha löystyi huomattavasti. Voitte kuvitella, että olin myös hieman helpompi ihminen työn ulkopuolisessa elämässä tämän jälkeen.

Vinkkejä opettajille ja esihenkilöille

1. Jos epäilet itselläsi ADHD:ta, niin ota asiasta rohkeasti selvää, puhu esihenkilöllesi ja hakeudu tarvittaessa tutkimuksiin. Ei se diagnoosi autuaaksi tee, mutta antaa työkaluja käsitellä asiaa. Selityksiä sille, miksi sitä on tehnyt asioita niin kuin on tehnyt. Lisäksi diagnoosi mahdollistaa lääkehoidon, joka voi parhaimmillaan auttaa tosi paljonkin aktiivisuuden ja tarkkaavuuden säätelyn kanssa.
2. Itsetuntemus on äärimmäisen tärkeää. Mikä sinua kuormittaa ADHD:n ja opettajan työn yhdistelmässä eniten? Voitko luoda itsellesi rauhallisia hetkiä työpäivän aikana? Voidaanko koulun tilojen neuroesteettömyyteen vaikuttaa valaistuksen, äänimaailman jne. osalta? Onko aina pakko tehdä kaikkea? Miten esimerkiksi lukujärjestys voisi tukea osaltaan toiminnanohjausta ja työn järjestämistä vähemmän kuormittavaksi?
3. Puhukaa näistäkin asioista avoimesti. Ei oo häpee olla neurotyypiltään erilainen. Se on työyhteisön rikkaus. Olin minäkin opehuoneissa se eräänlainen veturi, uudistaja ja kehittäjä. Hyvässä yleensä, joskus saatoin ehkä innostua liikaa. Ottakaa asioista selvää ja kouluttautukaa. Esimerkiksi tämä Neuroesteetön koulu 2024 -tallennekokonaisuus on hyvä alku yhteiselle opiskelulle. Tallenteet ovat katseltavissa toukokuun 2025 loppuun.
4. Esihenkilö! Aseta ADHD-opettajillesi rajat! Ruoki sopivasti hänen innostumisherkkyyttään, mutta anna myös selkeät raamit. Pahinta on antaa hänen mellastaa oman intonsa mukaan. Se on varma tie burnikseen. Jos mahdollista, ota nämä asiat huomioon myös rekrytoinneissa ja opehuoneen aivokemioissa. Sopiva määrä neuromoninaisuutta saa koulusi kukoistamaan.

Rakkaudella, Simo