Joskus en muistanut nimeäsi vielä lukuvuoden lopussakaan. Oli paljon oppilaita, vaihtuvia ryhmiä ja kiirettä. Sinä se et juuri pitänyt meteliä itsestäsi, sen metelin tuotti ne luokkasi äänekkäät mopopojat. Sait ihan hyviä numeroita, viittasit jos oli pakko ja suoritit osasi niissä ryhmätöiksi kutsutuissa performansseissa. Niissä, joilla opettaja sai hyvän omantunnon, koska oli teettänyt oppilailla muutakin kuin kalvosulkeisia. En tiedä sitten, oliko niillä useinkaan mitään tekemistä oppimisen kanssa. Tai no, sinä ja se ryhmän toinen tolkun oppilas opitte varmaan jotain. Ne kaksi muuta kun saivat piirrettyä jakson aikana siihen kartongille sen esityksen otsikon “keski ajan kirkot suomesa”. Korjasit sitten sen otsikon kuntoon ennen työn esittämistä koko luokalle. Koskaan et kertonut sitä, miten paljon olit jännittänyt esitystä ja miten ahdistava kokemus se oli ollut. Hymyilit ja suoriuduit hienosti ihmisten edessä.

Olit tunnollinen ja mukava oppilas peruskoulussa. Soljuit läpi luokka-asteiden opettajien, myös minun, tutkan tavoittamattomissa. Juuri kukaan ei todellisuudessa nähnyt sitä taistelua, joka sisälläsi myllersi. Huoltajat saattoivat mainita väsymyksestä tai raivopurkauksista kotona, mutta niitä kun ei koulussa näkynyt, niin ei asioihin puututtu. Joskus alisuoriuduit kokeissa, mutta koska olit niin mukava oppilas, ei se vaikuttanut lopulta heikentävästi arvosanoihisi. Välillä oli havaittavissa oppimisen pulmiin viittaavia seikkoja, ohjeiden seuraamisen ja ymmärtämisen hankaluutta sekä kuormitusta koulupäivän metelistä. Haaveilua kesken oppitunnin ja alakuloisuutta, ajoittaisia unohteluja. Mutta nämä olivat vain pieniä välähdyksiä kuoren alta, kun joskus päästit suojauksesi tippumaan. Opettajalle siitä jäi sellainen etiäinen. Jotain tuossa on, mutta mitä?

Se kuori nimittäin. Se olikin taidokkaasti rakennettu. Olisi vaatinut aikaa, rauhaa ja rutkasti lisää ammattitaitoa sekä kokemusta, että minä olisin huomannut siinä mitään outoa. Se näytti nimittäin täysin aidolta. Olit kuin kaikki muut. Pärjäsit hyvin, olit hiljaa ja paikoillasi oppitunneilla, hymyilit ja nauroit kuten muutkin. Sinulla oli kavereita, joskin olit aina vähän kuin siellä kaveripiirien ulkoreunoilla. Urheilit ja olit tekevä oppilas. Mutta todellisuudessa olit kilometrien päässä muista. Omassa maailmassasi ja vain kauko-ohjasit sitä ulkokuortasi. Koska oli pakko olla kuin muut. Ajatuskin siitä, että käyttäytyisit tai toimisit kuten sinä oikeasti haluaisit, oli mahdoton. Esittämästäsi roolista oli tullut niin vahva, ettei siitä voinut luopua. Tämä ristiriita todellisen minäsi ja meille muille näyttelemäsi roolin välillä sai sinut voimaan lopulta pahoin. Sisimmässäsi tunsit nimittäin äärimmäistä ulkopuolisuutta, outoutta, yksinäisyyttä. Tunsit olevasi liikaa ja vääränlainen. Kiinnostuit vääristä asioista, olit liian äänekäs ja innostuva. Siksi ne piti peittää. Olit mestari naamioitumaan. Kaikki opettajat ja jopa vanhempasikin menivät lankaan.

Kukaan ei oikeasti nähnyt, kuinka paljon energiaa kului siihen, että selvisit. Että kaikki vaikutti normaalilta.

Tätä toimintamallia sinä jatkoit peruskoulusta toiselle asteelle, jopa korkeakouluun. Elit elämääsi koko ajan raskaamman kuoren kanssa. Sen, jonka ajattelit suojaavan sinua ja tekevän sinusta samanlaisen kuin muut. Lopulta siitä kuoresta tuli liian raskas kantaa. Ulkopuoliset näkivät tämän prosessin loppuunpalamisena, masennuksena tai muuna negatiivisena. Todellisuudessa se oli osa paranemisprosessia. Kehosi ja mielesi halusivat eroon siitä roolista, jota ne olivat liian väsyneitä esittämään. Ehkä pääsit jossain kohtaa ADHD-tutkimuksiin ja sait diagnoosin. Todennäköisesti et, koska olet aina pärjännyt ihan hyvin etkä ole häiriökäyttäytyvä, muita kuin itseäsi kohtaan.