Alla oleva teksti on kirjoitettu lokakuussa 2019, kun olin ollut vasta muutaman kuukauden uudessa työssä pitkähkön luokanopettajana työskentelyn jälkeen. Olen edelleen aikalailla samaa mieltä tekstini kanssa.

Keskustelin aivan äskettäin opettajan kanssa, joka pohti alan vaihtoa ja on samassa tilanteessa kuin minä aikanaan. Siksi ajattelin, että tästä tekstistä voi olla hyötyä monelle opelle.

---

Sunnuntai. Karjalanpaisti on kypsymässä, ulkona sataa vettä ja kerrankin on ihan kunnolla sitä kuuluisaa luppoaikaa. Lisäksi tänään Sunnuntaisuomalaisessa (13.10.2019) oli ajatuksia herättävä juttu opettajankoulutukseen hakevien määrän tippumisesta. Siksipä ajattelin kirjoittaa viimein ajatuksiani opettajuudesta ja omasta ratkaisustani syvästi arvostamani ja rakastamani työn suhteen. Seuraavat rivit omat omaa, mahdollisimman rehellistä pohdintaani. Tavoitteenani on herättää ajatuksia opettajan työstä, ei aiheuttaa pahaa mieltä.

Lopetin luokanopettajan työn viime kevääseen pitkällisen pohdinnan, tympääntymisen ja työuupumuksen takia. Ehdin työskentelemään opettajana noin yhdeksän vuotta. Välissä oli lyhyt opiskelujakso ja hanketöitä, mutta aika hyvän kokemusasiantuntijan näkökulman ehdin perusopettajan duuniin hankkimaan. 

Opiskellessani OKL:ssa olin varma, että työskentelen opettajana eläkkeeseen saakka. Vaikka en ole kauhean ulospäinsuuntautunut persoona, pidän ihmisten kanssa työskentelystä. Edelleen minusta hienointa on se, kun pystyn tuottamaan toisille oppimiskokemuksia ja lasten sekä opettajien kanssa työskentely on antoisaa. Olenkin monesti näitä asioita miettiessäni surullinen siitä, etten enää nähnyt järkevänä opettajana jatkamista. Seuraavaksi syitä jossain järjestyksessä sille, miksi olen nykyisin valtion virkamies enkä opettaja.

• Opettajan työn erityispedagogisoituminen. Inkluusio on ajatuksen tasolla hieno ja tavoiteltava tila, mutta nykyisellään se on oppilaita ja opettajia epätasa-arvoistava säästötoimenpide. Jos olisin halunnut työskennellä erityisoppilaiden kanssa, olisin opiskellut erityispedagogiikkaa. Minulla ei ollut taitoja, eikä oikein motivaatiotakaan kohdata näitä monenlaisia erityistaitoja vaativia oppilaita. Lisäksi tämä piti tehdä ilmaiseksi, vaikka lisätyötä tuli ovista ja ikkunoista. Huomasin myös, että loppuaikoina oma ammatillinen itsetuntoni oli aivan nollissa. En vaan tuntenut pärjääväni ja ne monet onnistumisetkin peittyivät siihen jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen. Lisäkäsiä luokkaan ei tietenkään ollut, koska muissa luokissa tilanne oli samanlainen tai pahempi. 
• Palkkaus. Kaksoispätevänä maisterina peruspalkkani oli noin 2800€ kuukaudessa. Olin sinänsä “onnellisessa” asemassa, että suurimmalta osin vapaa-ajalla hankitun osaamiseni ansiosta pääsin mukaan erilaisiin hankkeisiin ja sain sitä kautta ylimääräistä liksaa. Tein myös joka vuosi ylitunteja. Parhaimpana, tai pahimpana, vuotena niitä taisi olla 9. Siltikään palkkani ei ollut niin hyvä, kuin mitä saan nyt ihan perustunneista. Nyt joku saattaa ajatella, että miksi valitan, kun olen saanut aina parempaa palkkaa kuin 90% opettajista? Ylimääräisillä töillä on se ikävä puoli, että niihin menevä aika on pois vapaa-ajasta ja perustyöstä. Lisäksi korvaukset ovat monesti “haista paska” -tasoa. Saat kolmekymppiä kuussa siitä, että istut kuukausittain klo 16 saakka palaverissa. Normaalisti olisit päässyt salille tai ruokakauppaan viimeistään kahden jälkeen. Siitä ei kummoista tuntipalkkaa maisterille kerry. Lisäksi sinä tietenkin valmistelet ja esittelet henkilökunnan palaverissa nuo asiat samalla, kun työkaverisi syövät pullaa.
• Pitkään vakituisessa virassa olleet muutosvastarinnat. Mitä siinä onkin, että kouluissa penseästi muutokseen ja uusiin toimintatapoihin suhtautuvat henkilöt saavat jatkaa kampittamista ja kivenä reessä -olemistaan vuodesta toiseen? Nämä “näin on aina tehty” -mantraa hokevat muutosvastarinnat vievät viimeisenkin innon työstä ja sen kehittämisestä. Työt tehdään minimillä ja palkka juoksee samanlailla kuin itselläsikin. Missä firmassa tällaista katseltaisiin? Asiallinen kritiikki on tervetullutta ja toimintaa kehittävää. Kaikkeen uuteen ei kannata suin päin rynnätä. Tunnen toki myös monia kokeneita opettajia joilla on sekä paloa että näkemystä opettajan työhön. Mutta sitten on valitettavan paljon niitä, joilla ainoa päämäärä on kymmenen vuoden päässä siintävä eläke ja sen saavuttaminen mahdollisimman vähällä työllä, muuttamatta toimintatapoja. Se on perseestä. Ja väärin sekä oppilaita että työkavereita kohtaan. Yleensä tieto- ja viestintäteknologia on se suurin muutosvastarinnan kohde. Eihän sitä mihinkään tarvita. Joo, eihän sitä. Varsinkaan ne lapset, jotka maksavat sinun eläkkeesi.
• Säästäminen. Liittyy edellisiin aika paljon. “Pitäisi tehdä tämmöinen kuvistyö, ostanpa siis ilmapallot omilla rahoillani. Koululla kun ei ole rahaa.” Henkilökunnan tyky-iltapäivä. Opeurani alussa oppilaat päästettiin paria tuntia aikaisemmin kotiin, jotta henkilökunta pääsi työkykyilemään klo 12-16. Tämä etu otettiin pois. On aika siistiä tykyillä klo 14-18 torstai-iltapäivänä. Ja maksaa osa ruoasta, sillä koulun tyky-budjetti ei riitä. Pitäisi myös samalla tehdä digiloikkaa, mutta siihen ei ole rahaa. Digitalisoidaan työtä kymmenen vuotta vanhoilla lagaavilla läppäreillä. Jee!

Nyt, kun tätä uutta työuraa on takana pari kuukautta, olen tehnyt seuraavanlaisia huomioita:

1. Arvostukseni opettajia kohtaan on noussut. Valtava enemmistö heistä tekee aivan uskomattoman hienoa työtä lasten ja nuorten hyväksi. Huolimatta siitä, että suurin osa tuntemistani opettajista on noita samoja edellä kuvailtuja asioita kanssani ihmetellyt. OAJ, pitäisiköhän asialle tehdä jotain?
2. Opettajan työ on oikeasti vaativaa ja kiireistä. Nykyisin, kun menen toimistolle, jaksan edelleen ihmetellä mahdollisuutta koota ajatuksiani rauhassa työviikkoa varten maanantaiaamuna. En siis sunnuntaina, niin kuin ennen. Maanantaiaamuna opettajan pitää olla samantien valmiina oppilaiden hyökyaaltoon. Nyt minulla on myös mahdollisuus keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ihan ajan kanssa. Se on aika ihmeellistä! Tämäkin työ on toki vaativaa, mutta nyt koen, että minulla on aidosti mahdollisuus ja resurssit toteuttaa sitä.
3. “Oot sä kyllä paljon rennompi kotona.” Tämä läheisen palaute oli viimeisin varmistus sille, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Tosi moni tuttu opettaja on miettinyt alan vaihtoa, mutta ei ole ainakaan vielä syystä tai toisesta siihen päätynyt. Jos olet vakavasti miettinyt alan vaihtoa, niin suosittelen kokeilemaan. Virkavapaa, opintovapaa tai irtisanoutuminen ovat oikeasti vaihtoehtoja. Sinä itse ja läheisesi ovat kuitenkin niitä, jotka ovat tärkeimpiä. Tutun työn tai oppilaiden takia ei kannata roikkua työssä, joka aiheuttaa pahoinvointia. Olisi kuitenkin hienoa, jos olosuhteet opettajan työlle paranisivat ja voisin itsekin miettiä opettajuutta uudelleen.
4. Väsynyt ja työhönsä kyllästynyt opettaja on pahinta, mitä olla voi. Opettajana vaikuttaa niin monen lapsen ja nuoren elämään. Kyynistynyt, kireä ja työnsä merkityksen kadottanut aikuinen tekee todella pahaa jälkeä. Siksipä aikuisen pitää kantaa vastuu ja tehdä koviakin ratkaisuja. Onnekseni minä tajusin näin tehdä.
5. Kun olen päässyt yli suurimmista syyllisyyden tunteista ja “sinä senkin surkea rintamakarkuri” -ajatuksista, huomaan työn vaihtamisen olleen todella virkistävä asia. Ehkä se on ihan normaalia, että samassa työssä ei välttämättä olla koko työuraa. Valitettavan paljon varsinkin miesopettajia kyllä vaihtaa alaa. Tästä olisi joskus mielenkiintoista saada dataa, onko opettajien alan vaihtaminen yleisempää kuin muilla ammattilaisilla.

Tästä tuli aika pitkä tilitys. Itselleni oli antoisaa purkaa ajatuksiani hieman jäsennellympään muotoon. Toivottavasti tästä oli hyötyä sinullekin. Ja toivon ennen kaikkea, että mahdollisimman moni opettaja on kanssani eri mieltä ja tekee arvokasta työtään tyytyväisenä ja hyvillä mielin. Sillä sellaisia opettajia Suomi tarvitsee.